Luopumisen keveydestä ja omenapuista

Posted on
Omenapuu

Kävin viikonloppuna keräämässä – kenties viimeistä kertaa – omenat vanhan talomme pihalta. Erosimme mieheni kanssa lähes vuosi sitten, mutta yhdessä rakennetusta kodista on ollut vaikea luopua. Nyt päätös myydä talo on kypsynyt ja on aika päästää lopullisesti irti.

Olen ehtinyt hyvästellä kotimme kaikkina eri vuodenaikoina: valtavien lumivallien ympäröimän piparkakkutalon, kevätauringossa kukkaan puhkeavat omenapuut, kesän paahteisen kukkaniityn perhosineen ja nyt satoaan luovuttavat puut, pensaat ja kasvimaan. Olen kiertänyt ympäri taloa ja pihamaata, katsonut haikeudella jokaista tärkeää yksityiskohtaa, käynyt läpi siihen liittyviä muistoja ja toistanut itselleni: päästä irti. Huone huoneelta, ovi ovelta, kasvi kasvilta, olen päästänyt irti. Mutta mistä todella olen päästänyt irti? Onko kyse omaisuudesta, unelmasta vai jostain muusta luopumisesta?

Haikeuden keskellä olen tuntenut valtavaa energian kasvua. Aivan kuin jokainen irti päästämäni asia toisi sylikaupalla uutta, pulppuavaa energiaa. Prosessin edetessä luopuminen ei olekaan tuntunut ahdistavalta tai surulliselta, vaan helpottavalta ja olo keveämmältä! Ymmärsin, että olen ollut oman unelmani ja ihanteideni vanki. Olin ylläpitänyt uskomusta, jonka mukaan ero ja itse rakennetusta unelmatalosta, lasteni lapsuudenkodista, luopuminen olisi epäonnistuneen elämän merkki. Lopulta vaikeinta ei ollutkaan itse talosta luopuminen – sehän on loppujen lopuksi vain kasa seiniä, ikkunoita ja ovia – vaan niistä uskomuksista luopuminen, mitä talo oli minulle edustanut.

Itselleni tämä elämäntilanteen muutos on ollut yksi elämän suurimpia. Tärkein oppi, josta olen myös kiitollinen, on se, että olen oppinut päästämään irti, luopumaan uskomuksistani. Pitämällä kynsin hampain kiinni ihanteista ja uskomuksistamme teemme itsestämme vain onnettomia, epäonnistujia. Tärkeintä ei olekaan pitää kiinni periaatteistaan, vaan oppia päästämään irti, muuttaa suuntaa, heittäytyä ja luottaa, että elämä kuljettaa.

Hassua, että juuri tänä syksynä pihamme suuret, yli 40-vuotta vanhat omenapuut tuottivat satoa enemmän kuin yhdenkään niiden seitsemän vuoden aikana, jotka talossa asuimme. Kuin symbolisesti, myös isäni esikoisellemme istuttama omenapuu teki tänä vuonna ensimmäiset kaksi omenaa – yhden kummallekin talon lapselle. Aivan kuin myös talo pihapiireineen olisi halunnut hyvästellä meidät antamalla läksiäislahjan, kiittänyt yhteisistä vuosista, luopunut.

Reetta