Never have I ever

Ei ikinä. Ei tule tapahtumaan. Never!

Pari vuotta sitten kun istuin Cannesissa jonkun jenkkituotantoyhtiön jahdilla jatkoilla, mulle opetettiin peli nimeltä “Never have I ever”. Pelin ideana on kertoa vuorotellen asioita, joita ei ole koskaan tehnyt, mutta joita uskoo että muut peliin osallistujat ovat tehneet. Peli on tuttu myös monista jenkkisarjoista.

Eilen minulla oli vahva “Never have I ever” -hetki. Tajusin, etten ole koskaan uskonut omiin unelmiini.

Kuulinko jonkun huutavan HEP? Mitä, enkö ollutkaan ainoa?

Tiedän olevani ulospäin varsin positiivinen ja optimistinen ihminen – varsinkin silloin, kun kyseessä on muiden ihmisten ongelmat ja unelmat. Löydän pimeimmästäkin nurkasta usein sen pienen valonsäteen, jonka onnistun kääntämään valonheittimen lailla kohti tulevaisuutta. Omien unelmieni suhteen olen kuitenkin ollut erittäin vahva “ei ikinä” -ihminen.

  • Kun olin pieni, ajattelin ettei minusta ikinä voisi tulla aikuista.
  • Kun olin teini, ajattelin ettei minulle ikinä kasvaisi tissejä niin kuin muille tytöille.
  • Kun tuskailin yliopistolla graduni kanssa, olin varma ettei saisi sitä ikinä valmiiksi.
  • Kun harhailin parikymppisenä yksin laskuhumalassa aamuyöllä asunnolleni, ajattelin etten ikinä löytäisi ketään kehen oikeasti rakastuisin.
  • Kun rakastuin ekaa kertaa kunnolla, ajattelin ettei mies ikinä kuitenkaan rakastuisi minuun ja haluaisi kanssani lapsia.
  • Kun odotin ensimmäistä lastani ja olin melkein kaksi viikkoa yliajalla, olin varma ettei vauva ikinä syntyisi.
  • Kun rakensimme taloa, olin varma ettei se ikinä valmistuisi.
  • Kun erosimme ja aloimme myymään taloa, olin varma ettei se ikinä menisi kaupaksi.

Kaikki nämä lauseet ovat totta ja tarua. Totta on se, että olen oikeasti uskonut näin, joka ikinen kerta. Tarua on se, ettei yksikään uskomuksistani ole toteutunut. Minusta on kasvanut nainen (kahdella tissillä!), olen saanut gradun valmiiksi (itse asiassa kaksi),  löytänyt (useammankin) rakkauden, synnyttänyt lapsen (näitäkin kaksi), rakentanut talon valmiiksi ja saanut sen myös myytyä (tänään!).

Siis mitä helvettiä päässäni aina tapahtuu, kun unelmoin jostakin? Ensimmäinen ajatus on ei ikinäei tule tapahtumaan. Kuulostaa aika ahdistavalta, eikö? Mutta entä jos tuo pieni ei ikinää huutava ääni sisälläni onkin juuri se olennainen ääni, joka saa minut yrittämään enemmän? Jos en kuulisi ääntä, olisivatko unelmani sittenkään toteutuneet?

Olen parhaillani We Create -valmentajakoulutuksessa, jossa olen mm. oppinut, että mahdottomilta tuntuvat tavoitteet saavat meidät yrittämään enemmän. Vaikkemme siis saavuttaisi koskaan ns. gurutavoitetta, pääsemme silti huomattavasti pidemmälle, jos asetamme tavoitteemme niin korkealle, että joku pieni ääni sisällämme alkaa huutaa ei ikinä, ei ole mahdollista... Tärkeää prosessissa on rakentaa polku kohti tavoitetta pieniä, saavutettavia askeleita pitkin. Ilman pieniä askeleita iso tavoite voi musertaa. Mutta ilman isoa tavoitetta pienet askeleet eivät vie kovin pitkälle.

Ehkä meidän ei siis pitäisikään pelätä tuota pientä vikisijää päässämme, vaan oivaltaa, että juuri sen ansiosta kasvamme isommiksi, saavutamme unelmiamme ja ylitämme itsemme?

Tälläkin hetkellä päässäni odottaa ainakin kolme unelmaa toteutumistaan. Ja niiden kolmen ympärillä huutaa lauma pieniä vikiseviä ääniä eri taajuksila ei ikinäei tule tapahtumaan, never! Jospa nyt oppisin luottamaan että juuri tuosta äänestä johtuen, tulen tekemään kaikkeni jotta saavutan nuo unelmat!

Pitäisikin kehittää kaveri- ja yritysvalmennuksiin tuosta jenkkipelistä uusi, tulevaisuuteen suuntautuva leikki “Never will I ever”. Ja voittaja on se, joka oikeasti uskaltaa sanoa äänen unelmiaan ja sellaisia asioita, mitä muut eivät ehkä koskaan ole uskaltaneet sanoa. Sillä sinä hetkenä, kun uskallat sanoa unelmasi ääneen, olet ottanut ensimmäisen askeleen sitä kohti.

Unelmientäyteistä täydenkuun aikaa,

Reetta