doitgirl

Kuka minä todella olen?

Vaikea parisuhdetilanne sai minut hakeutumaan muutama vuosi sitten parisuhdeterapiaan ja sen kautta ajauduin syvälle itseeni mentoreiden, valmentajien, henkisten opettajien, oppaiden ja harjoitusten avulla.

Oman prosessini alkuvaiheessa mentorini kysyi minulta, kuka minä olen. Vastaus tuntui ensin kovin helpolta: olen tietenkin äiti, puoliso, tytär, maajohtaja, Taiteen maisteri. Ei, sanoi mentorini. Kuka SINÄ todella olet? Jos et määrittele itseäsi muiden ihmisten, normien tai titteleiden kautta, kuka sinä olet? Olin aivan kuin puulla päähän lyöty. Katsoin mentoriani ihmeissäni ja huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Minulla ei ollut hajuakaan kuka minä todella olen. Etsinyt olin kyllä, monestakin paikasta.

Lapsena minulla oli pohjaton usko omiin kykyihini. Olin varma että osaisin vielä jonain päivänä lentää, herättää kuolleita eläimiä henkiin ja selviytyä mistä vaan. Tykkäsin esiintyä ja olla joukon keskipisteenä; vaadin saada soittaa kellopelillä tarhan kevätjuhlassa ja ala-asteella esitin rohkean version Madonnan Like a Virgin -kappaleesta koulun diskossa. Olin tyttö joka tiesi, että kaikki on mahdollista ja mikään tai kukaan ei pystyisi minua estämään.

Sitten jokin alkoi muuttua. Naiseksi kasvaminen villin poikatytön roolista oli kivuliasta. Miten suhtautua omaan muuttuvaan kehoon, poikien antamaan huomioon, opettajien antamaan palautteeseen, vanhempien odotuksiin tai kavereiden kommentteihin.  Pikku hiljaa aloin unohtaa sen kirkkaan ytimen, joka sisälläni oli niin vahvana ollut ja aloin sopeutua niihin rooleihin, jota ympäristöni minulle tarjoili.

Yläasteella opettelin juomaan itseni humalaan, jotta uskaltaisin olla se tyyppi joka halusin olla. Hauska, räväkkä, seksuaalinen ja rohkea olento, joka ei piitannut muiden mielipiteistä tai alistunut siihen rooliin, joka minulle oli ulkopäivän annettu.

Lukion jälkeen hain teatterikorkeakouluun, koska ajattelin että näyttelijät saavat olla hulluja ja mukautua erilaisiin rooleihin. Muistan perustelleeni pääsykokeissa näyttelijäntyötä juuri tällä: haluan näyttelijäksi, koska haluaisin elää niin monta eri elämää, en tyytyä vain yhteen roolin joka siinä vaiheessa elämää tuntui jonkun muun kirjoittamalta.

Teatterikouluun en päässyt, mutta jatkoin opintoja kolmessa muussa eri yliopistossa vaihtaen lähes joka vuosi pääainetta, etsien kuumeisesti sitä mikä minulta oli kadonnut kauan sitten. Etsin itseäni myös muista ihmisistä, poikaystävistä, työnantajista, uusista kaveripiireistä, harrastuksista. Matkustin maailmalla, tein hulluna töitä, juhlin yössä, sekoilin.

Mitä enemmän etsin, sitä kauemmas ajauduin omasta, kirkkaasta ytimestäni ja sitä huonommin voin. Näennäisesti minulla meni kuitenkin hyvin: olin menestynyt urallani, minulla oli mies, kaksi lasta, yliopistotutkinto, auto ja talo.

Kunnes törmäsin seinään, jossa menetin lähes kaiken muutaman kuukauden sisällä: erosin silloisesta elämäni miehestä ja lasteni isästä, jouduin luopumaan unelmaelämästäni itse rakennetussa talossa maalla ja siskontyttäreni menehtyi huumeiden yliannostukseen.

Läheisen kuolema, ero ja omaisuuden menetys saivat  minut heräämään unesta, jossa olin ollut ties kuinka monta vuotta. Yhtäkkiä olin auki, rikki ja kaikki huolellisesti rakennetut kulissit ympäriltäni romahtaneet. Ei ollut enää muuta kuin minä itse.

Päätin lähteä uudelle matkalle, mutta tällä kertaa suunta olisikin päinvastainen: sen sijaan että olisin etsinyt itseäni muualta, suuntasinkin katseen sisälle itseeni. Aloitin joogan ja meditaation, perustin hyvinvointiyrityksen, kouluttauduin valmentajaksi, kävin useita henkisen valmennuksen kursseja ja hankin itselleni mentorin ja valmentajan. Luin henkistä kirjallisuutta, kävin intuitiivisella näkijällä, kädestälukijalla ja tutkin astrologisia karttojani. Siis ylitin myös rajan, jota moni kutsuu termillä ”hörhösektori” tai ”huuhaa”. Itse kutsun sitä maagiseksi poluksi, jolla kaikki on mahdollista.

Ja tällä polulla olen siis edelleen – ja olen lapsellisen innostunut jokaisesta askeleesta, joka vie minua tällä maagisella polulla kohti kirkasta, todellista itseäni.

En ehkä tiedä vieläkään kuka minä todella olen, mutta sen tiedän, että olen paljon enemmän kuin ennen ja että voin paremmin kuin koskaan. Teen asioita kuunnellen sydäntäni, en vain järkeäni tai muita. Uskallan olla keskeneräinen, epänormaali ja muutakin kuin se vanha minä, jonka ympäristöni pääosin määritti.

Joskus asioiden pitää mennä rikki, että sisällä oleva aarre pääsisi esiin. Tai, niin kuin ystäväni pahimmalla tuskan hetkellä lähettämä lainaus lohdullisesti toteaa:

Sometimes when things FALL APART, they may actually be FALLING INTO PLACE.

Sinulle haluaisin sanoa, että älä pelkää. Älä pelkää mennä rikki, älä pelkää olla epänormaali. Suurimmat aarteet löytyvät mutkikkaiden ja raskaidenkin polkujen päästä. Suurimmat taiteilijat, tiedemiehet tai muut historiankirjoihin jääneet eivät olleet “normaaleja”. Uskalla lähteä omalle maagiselle polullesi. Uskalla olla se ihana tyyppi, kuka sinä todella olet. <3

KUVA: Do it girl

Rakkaudella,
Reetta