pietarinkatolla

Seikkailu Pietarin katoilla

Oh no. No, no, no. I really should not be here. I’m a single mom with two kids!,

parahdin tuskastuneena kun hapuilin seuraavaa otetta liukkaan peltikaton terävästä reunasta Pietarin pimenevässä yössä. Olin aiemmin illalla törmännyt baarissa nuoreen venäläiseen oopperaohjaajaan, joka lyhyen tutustumisen jälkeen ehdotti, että menisimme katolle katsomaan kun Pietarin sillat avataan öistä rahtilaivaliikennettä varten – tämä tapahtuu joka ilta klo 01.40. Thatcher oli heti messissä – tällainen Pietari-kokemus minulta vielä puuttui. Ohjaaja sanoi tietävänsä hyvän reitin, “But it’s a little bit dangerous”, hän selitti hymyillen vahvalla venäläisellä aksentilla. Vähän alkoi arveluttaa mutta Reetta-rohkea (muutama erinomainen gin-pohjainen drinkki sisuksissaan) päätti tarttua tarjoukseen – olihan eläinkortitkin sanoneet aiemmin päivällä, että tänään kannattaa tehdä jotain erikoista johon tulee tilaisuus.

Niinpä poistuimme baarista tämän pitkänhuiskean ohjaajapojan kanssa, haimme kaupasta mehua ja keksejä evääksi sekä kosteuspyyhkeitä (“It’s a little bit dangerous”) ja aloitimme seikkailun kohti öisen Pietarin kattoja. Kävelimme pimeitä kujia, luikahdimme sisään virtsanhajuiseen porttikäytävään, jota vessanaan käyttäneet nuorukaiset liittyivät seuraamme. Astuimme sisään vanhan asuintalon rikkinäisestä ovesta, etenimme pitkin sokkeloisia käytäviä ja aloitimme nousun kohti korkeuksia. Portaikon yläpää oli lukossa, mutta yksi kaiteen pinna oli poikki ja luikahdimme ahtaasta raosta yksi kerrallaan läpi. Meidän piti olla hiirenhiljaa, sillä asukkaat soittaisivat herkästi miliisit paikalle. Kiipesimme huteria tikkaita kohti portaikon päässä olevaa avointa ikkunaa ja yks kaks olimme katolla. “Helppoa”, ehdin jo ajatella, mutta olimmekin vasta sisäpihan puolella ja aika matalalla. Jatkoimme kipuamista kohti talon harjaa murtuneisiin tiiliseiniin ja epämääräisiin peltikyhäelmiin tukeutuen. Paikalla oli muitakin nuoria, oppaamme Danya tervehti heitä mutta sanoi että jatkaisimme vielä pidemmälle. Puistelin jo tässä vaiheessa päätäni; korkeuserot, pimeys ja venäläisen rakennustekniikan laatu alkoivat luoda mieleeni kauhukuvia mitä kohta kävisi jos jatkaisimme yhtään pidemmälle. “Minun ei todellakaan pitäisi tehdä mitään tällaista”, sanoin. Thatcher ja Danya hymyilivät ja ojensivat herrasmiesmäisesti käsiään, kyllä, pystyt siihen, me autamme. Keräsin rohkeuteni ja astuin pimeyteen.

Kuljimme kuin kissat vanhoissa italialaisissa elokuvissa pitkin katonharjoja talosta toiseen. Käteni ja mekkoni tuhraantuivat nokeen, välillä jalka lipsahti liukkaalla peltikatolla, joka paukahteli pahaenteisesti askeleeni alla. Lopulta istahdimme aivan Nevan varrella olevan talon harjalle. Allamme avautui Pietarin ja lukuisten jokilaivojen valot, yllämme lähes pilvetön taivas, tähdet, kuu ja leijailevien kynttilälyhtyjen parvi. Kaivoimme eväät esiin ja seurasimme hiljaisuudessa kun silta toisensa jälkeen avautui laivoille. Lopulta kaikki jokiristeilijät valuivat pitki Nevaa samaan suuntaan, kuin valaat jotka vaeltavat kohti yhteistä määränpäätä.

Tunsin suurta rauhaa ja ylpeyttä. Voittamalla korkeanpaikanpelkoni (ja okei, olemalla hieman tyhmänrohkeakin), sain kokea jotain todella ainutlaatuista ja ikuisesti mieleenpainuvaa. Päätin, että aina kun tunnen pelonsekaisen tuikahduksen vatsassani, se on merkki siitä että kyllä, juuri tuo minun pitää kokea.

Aloitimme matkan takaisin, eikä minua pelottanut enää juuri lainkaan. Joku nuorista juoksi edellämme katon harjaa pitkin. Kun laskeuduimme takaisin rappukäytävään, yks kaks valot syttyivät ja saimme kunnon läksytyksen asukkaalta. Luulin jo joutuvani pian venäläiseen vankilaan, mutta saimmekin vain tällä kertaa kuulla olevamme typeriä idootteja ja laittavamme itsemme hengenvaaraan ja että kaikki naapurit eivät ole näin kivoja vaan soittaisivat heti miliisit paikalle. Kiitimme nuhteluista, pyysimme anteeksi ja katosimme kikattaen Pietarin kaduille kuin pahankuriset kakarat.