Kellä avain, kellä lukko? суперслёт 2014

Rauhaa ja rakkautta Pietarin kaduilta

Istun pietarilaisessa Mirakl-aikakahvilassa, jonka seinät pursuavat värikkäitä maalauksia ja erilaisia soittimia. Kahvila on sistustettu värikkäillä sohvilla, eriparisilla tuoleilla ja vanhoilla pöydillä. Moni työskentelee koneen ääressä tai näpertää kännykkäänsä, jotkut rupattelevat ja pelaavat lautapelejä. Viereisessä huoneessa pari tyttöä soittaa pianoa ja laulaa kauniisti. Henkilökunta täyttää jatkuvasti mukiani vihreällä teellä.

Rakastan tätä kahvilaa; palaan tänne lähes aina Pietarin-reissuillani. Kahvila on täydellinen paikka kirjoittaa käsikirjoitustani – tai tänään tätä blogia. Oikeastaan koko Pietari on täydellinen paikka kirjoittaa tai tehdä muuta taidetta. Taide nimittäin tulee täällä silmille. Se kukkii hylättyjen varastorakennusten seinissä valtavina graffiteina, tuntuu pyöreäksi hioutuneiden portaiden koristeellisissa kaiteissa, piilottelee lasten leikkipaikassa kahvilan nurkassa ja kurkkii vessan peilistä heijastuvana maalauksena. Metrossa joka toinen lukee – joko kirjaa tai sähkökirjaa. 

Pietarilaiset rakastavat taidetta. Se tulee vaivihkaa esiin ihmisten tarinoissa: johdon assistenttina työskentelevä tyttö on oikeastaan runoilija, rakennusmiehen kädessä kulkee hiirenkorville kulunut läpyskä japanilaisen filosofin ajatelmia, asunnon tukkeutuneen viemärin avanneen putkimiehen todellinen ammatti on taidemaalari, teatteriohjaaja elättää itsensä startup-yrittäjänä.

Yksi on eksynyt Pietariin Murmanskista, toinen Uralin juurelta, kolmannen juuret ovat Siperiassa. Kaupunki imee itseensä ympäri valtavaa maata taiteilijoita, jotka joutuvat elättämään itsensä kuka milläkin hanttihommalla. Opiskelu Venäjän kulttuurin ja taiteen keskuksen taidekouluissa on arvostettua mutta aniharva pystyy elättämään taiteella itsensä. 

Tämä lienee totta kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti viime aikoina kuulemani pietarilaisten tarinat ovat koskettaneet minua ja herättäneet miettimään, miten moni meistä oikeasti haluaisi tehdä taidetta, mutta joutuu työkseen tekemään jotain ihan muuta? Ja ennen kaikkea:

Miltä maailma näyttäisi, jos kaikki saisivat toteuttaa myös työkseen omaa intohimoaan ja luovuuttaan?

Eilen kävimme  Музей уличного искусства -katutaidemuseossa суперслёт-festivaaleilla. Venäjän poliittinen tilanne näkyi valtavissa seinämaalauksissa, sarjakuvien mustassa huumorissa, skeittimerkkien kantaaottavissa t-paidoissa ja tarroissa. Jokainen festivaaleilla työskennellyt kantoi paidassaan tapahtuman rauhankyyhkyä muistuttavaa logoa. Tänään törmäsin pohjoisten kulttuurien taidetta ja käsityötä esittelevään tapahtumaan kadulla ja sain nauttia tanssiesityksestä shamaanirummun säestyksellä. Juuri nyt viereisen huoneen muusikot ovat vaihtuneet: joku soittaa akustista kitaraa ja toinen räppää venäjäksi.

Pietarin kadut ovat pölyisiä, meluisia ja autot ajavat niillä kovaa. Mutta ne kadut ovat täynnä taidetta, joiden viesti on totaalisesti eri kuin mitä media meille tarjoilee. Katutaide kuvaa niitä tunteita, joita media ei päästä rajojen läpi. Se kertoo siitä, mitä nyky-Venäjän militaristisen esiripun takana oikeasti on. Siellä on taiteeseen intohimolla suhtautuva, monikulttuurinen ja yllätys yllätys – rauhaa rakastava kansa. 

Rakkaudella ihmemaan ihmekahvilasta,

Reetta

terveisiä ihmemaasta