Kiitospäivän pohdintaa: osaanko olla viisaampi kuin esivanhempamme?

Posted on

”Ai et inkkarit auttoi ensin niitä ja sit ne valkoset tappo kaikki intiaanit? Tosi reilua.”

Näin kommentoi 8-vuotias poikani luettuani hänelle tänä aamuna kiitospäivän historiasta. Hänelle intiaanien kohtalo oli tuttu jo entuudestaan, mutta nopeastipa lapsen aivot yhdistivät kaksi asiaa: avun antamisesta seurasi joukkotuho.

Tänään Jenkeissä juhlitaan kiitospäivää, kuten joka vuosi marraskuun neljäntenä torstaina. En ole koskaan aiemmin perehtynyt perinteeseen mutta koska perheeseeni kuuluu nykyään myös amerikkalainen (joka on tosin asunut suurimman osan elämästään muualla kuin Amerikassa), päätin selvittää jo lastenkin takia, miksi amerikkalaista kiitospäivää juhlitaan.

Näin istahdimme aamupalalla minkäs muunkaan kuin Wikipedian ääreen ja aloimme tutustua tähän jaloon päivään. Kiitospäivä on periaatteessa kuin meidän oma kekrimme, sadonkorjuun juhla. Alkuperäisasukkaat ympäri maailman, myös Amerikan intiaanit, ovat juhlineet sitä tuhansia vuosia kiittäen Äiti Maata sadosta, joka auttaa selviämään kylmän talven yli.

Amerikkalaisen kiitospäivän juuret juontavat tarinoissa kuitenkin erityisesti vuoteen 1620. Ryhmä uskonsa vuoksi vainottua puritaania pakeni Isosta-Britanniasta, ja seikkailujen kautta joukkio päätyi lopulta Cape Codiin Mayfair-aluksen kyydissä. Siirtolaisten saapuessa alkoi kylmä talvi, joka surmasi puolet siirtokunnasta. Siirtolaisten onneksi suuri paikallinen intiaanipäällikkö Massasoit heimoineen näki näiden ”vääräuskoisten” hädän, ojensi rauhanpiippunsa ja antoi tulijoille ruokaa. Alkuperäisasukkaat opettivat siirtolaisille myös viljelys-, kalastus- ja metsästystaitoja. Kaikesta tästä kiitollisina uudisasukkaat kutsuivat päällikkö Massasoitin ja 90 heimon jäsentä juhlimaan ja syömään kanssaan.

Ja sitten heistä tuli kavereita ja he elivät onnellisina rinnakkain, erilaisesta uskostaan ja perinteistään huolimatta? Not.

Kuva: Wikipedia

Intiaaniheimot, heidän maansa ja kulttuurinsa on lähes tuhottu, mutta kiitospäivä elää: sen varjolla amerikkalaiset voivat kokoontua isojen pöytiensä ääreen ahmimaan kalkkunaa ja mikä parasta, seuraava perjantai on ns. musta perjantai (black friday) jolloin kaupoissa käy kuhina: massiiviset alennukset ajavat jenkit ostoksille ja kauppa on tyytyväinen saadessaan tyhjentää hyllyt joulu-uutuuksien tieltä.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: minusta mikä tahansa päivä – itse asiassa joka päivä – pitäsi olla sellainen, että kokoonnumme yhdessä syömään saman pöydän ääreen perheen ja ystävien kanssa ja kiitämme ravinnosta Äiti Maata ja tuttuja ja tuntemattomia saamastamme avusta. Eikä minulla ole yrittäjänä mitään kaupankäyntiäkään vastaan, silloin kun yritystoiminta on eettisellä pohjalla ja ostajalla suhtellisuudentaju tallella. Eikä varsinkaan amerikkalaisia – olenhan rakastunutkin yhteen heistä <3

On vain ironista, että amerikkalaisen kiitospäivän juuret liittyvät tapahtumiin, jossa koko siirtokunta olisi voinut kuolla ilman alkuperäisheimolta saamaansa viisautta ja tukea – ja mikä sittemmin oli alkuperäiskansojen kohtalo ja toisaalta, mitä juhlaan tänä päivänä liitetään. Amerikkalaiset eivät tietenkään ole yksin synkän historiansa kanssa: näin on tapahtunut lähes joka puolella maailmaa vieraan kansan valloittaessa uutta aluetta.  

Alkuperäiskansoilla on edelleen sellaista viisautta, jonka me olemme menettäneet. Se liittyy ennen kaikkea ajatukseen siitä, että olemme osa luontoa ja meidän tulee kohdella luontoa niin, että se jaksaa jatkossakin antaa meille satoa. Viisaus on kulkenut tuhansia vuosia tarinoiden, laulujen ja perinteiden avulla, jotka ovat yksi kerrallaan tuhoutuneet tai unohtuneet milloin uskonnon, milloin vieraan vallan tai tartuntatautien voimin.

Parin viikon päästä matkustan Andamanien saarille Intiaan. Vuoden 2005 tsunamin pyyhkäistyä useiden saarten yli saarten asukkaista selvisivät parhaiten ne alkuperäisheimot, jotka olivat asuttaneet saaria tuhansia vuosia. Miksi? Koska heidän perimätietona kulkevissa tarinoissaan ohjeistetaan, että maan järistessä on noustava vuorille.

Matkustan itse nyt alueelle, jossa olen vieras. Menemme rannoille, jotka ovat vielä lähes luonnon tilassa, mutta joille turismi on levittäytymässä vääjäämättä. Saariryhmässä asuu edelleen alkuperäisheimoja, jotka elävät metsästäjä-keräilijäkulttuurissa ja jotka eivät ole koskaan olleet yhteydessä ulkomaailman kanssa – siis täysin eristyksissä eläviä yhteisöjä ja saaria, joille yhdenkin rohkean turistin tunkeutuminen voisi aiheuttaa koko yhteisön tuhon. Osa heimoista on sulautunut intialaiseen kulttuuriin, osa kadonnut jäljettömiin. Joistain on tullut bisnestä: paikalliset intialaiset matkanjärjestäjät tekevät “ihmisssafareja” esim. 1990-luvun lopulle asti eristyksissä eläneen Jarawa-heimon reservaattiin, jossa turistit voivat kuvauttaa itseään heimon jäsenten kanssa. Pelätyistä alkuperäisheimoista on tullut nähtävyyksiä jolle turistit heittelevät makupaloja bussien ikkunoista.

KUVA: RAGHU RAI/MAGNUM PHOTOS, The Telegraph

On aina helpompi kauhistella historian tapahtumia kuin katsoa itse peiliin ja nähdä tähdä hetkessä se, mitä vaikutuksia omilla teoillamme on. Onko parempi boikotoida alueita, joissa alkuperäisheimojen riistoa tapahtuu, vai yrittää itse aktiivisesti auttaa paikallista väestöä luomaan elinkeinoja, jotka kunnioittavat luontoa ja alkuperäisasukkaita?

Camp Andaman on pilottiretriitti, joka kenties tulevaisuudessa lisää turismia alueella, jonka luonto on erittäin haavoittuvainen ja alkuperäisväestöjen kulttuurit ja elintavat vaarassa paitsi turismin, myös ilmastonmuutoksen vuoksi.

Osaanko itse olla viisaampi kuin valkoiset esi-isämme vallatessaan uusia alueita? Miten voin vaikuttaa siihen, että omat toimeni tukevat paikallista kulttuuria ja luontoa?

Meidän tavoitteenamme on tehdä jokin yhteistyöprojekti paikallisten asukkaiden ja yrittäjien kanssa. Nähtäväksi jää, olemmeko vain yksi ylimääräinen rasite jo entisestään herkälle ekosysteemille, vai osaammeko olla nöyriä ja oppia heiltä, tuoda oikeanlaista viisautta ja rakentaa jotain, joka kunnioittaa niin vanhaa kuin luo eettisen ja ekologisen pohjan uusille mahdollisille elinkeinoille. Voimmeko aidosti vastalahjaksi antaa jotain, joka auttaa paikallisia alkuperäisheimoja, yrittäjiä, luontoa ja kulttuuria selviytymään meidän jälkeemme tulevista aalloista?

Kiitollisuudella,

Reetta