Ylös, ulos ja lenkille: 5 tapaa palata omaan kehoon 20 vuoden tauon jälkeen

Posted on

Aloitin urheilun kuukausi sitten. Se alkoi muutaman viinilasin jälkeen uhosta, jonka 39-vuotissyntymäpäiväni aattona potemani ikääntymiskriisi sai aikaan: perkele, kyllä minä nyt yhden puolimaratonin pystyn juoksemaan. Työkaverini Aku Rabbit Filmsiltä oli aiemmin kesällä haastanut koko firman Helsinki City Runiin, mutten silloin lotkauttanut korvaanikaan koko haastelle. Tiesin, että ihan turha edes yrittää. Olin kyllä silloin tällöin yrittänyt juosta, mutta aina juokseminen tuotti tuskaa: polveen sattui, rakot tuli välittömästi kantapäihin, askel tuntui raskaalta ja puuskututti. Olin ajatellut että jooga, pyöräily ja uiminen saivat riittää oman kuntoni ylläpitämiseen, kehoni oli kerta kaikkiaan epäkelpo juoksemiseen.

Aina näin ei ole ollut:  lapsena ja nuorena harrastin säännöllisesti ja monipuolisesti urheilua: ratsastin, yleisurheilin, laskettelin ja pelasin jopa pesäpalloa yli 10 vuoden ajan. Voitin usein koulujen väliset pitkänmatkan juoksukilpailut, niin maastossa kuin kentälläkin. Naisten pesäpallojoukkueessa (hyvä IPV!) pelatessani treenasin kuusi kertaa viikossa: kävin salilla, kirmailin pelikentällä, sahasin Vuoksen-lenkkiä. Olin langanlaiha ja täynnä lihasta – koulun terveydenhoitajat epäilivät jatkuvasti anoreksiaa ja syömishäiriöitä, mutta opettajaäitini sai heidät vakuutettua että lapsi syö ja voi hyvin: jopa niin hyvin, että äidin piti ostaa minulle syvän lautasen sijaan ”vati”, jonka täytin aamulla kaurapuurolla ja illalla kukkurallisella annoksella makarooneja.

Mutta jotain tapahtui kun lukio loppui ja muutin opiskelukaupunkiini. Alkoi vapaus, josta olin koko aktiivinuoruuteni aikana haaveillut. Ei treenejä, ei valmentajia, ei juuri mitään ohjattua toimintaa. Nautin vapaudestani täysin rinnoin ja keskityin mieleni kehittämiseen opiskellen kolmessa eri yliopistossa ja media-alalla.

Urheilu ei enää oikein edes sopinut imagooni – tein paljon duunia, kävin baareissa ja liikuin media- ja taidepiireissä, joissa urheilu oli enemmänkin vitsailun aihe. Kuin aivan vahingossa, urheilullinen elämäntyylini vaihtui matoiluun ja atleettinen kehoni valahti vuosi vuodelta peruslörpöksi. Kehoani rasitin enimmäkseen baari-illoissa tanssilattialla tai sen jälkeen vällyjen välissä. Noin 20 vuoden ajan.

Kahden lapsen jälkeen painoni nousi lähes 80 kiloon ja jäi niille hujakoille vuosikausiksi. En koskaan ole ollut varsinaisesti lihava – kiitos siitä lienee geeneilleni, ei elämäntyylilleni – mutta ylimääräistä rengasta oli kertynyt vaivihkaa sinne tänne. Oli ns. jotain mistä pitää kiinni. Eikä siinä mitään. Ongelma oli, etten tuntenut kehoani omakseni. En halunnut katsoa itseäni peilistä, ostaa uusia vaatteita tai nähdä itseäni valokuvissa. Ainoat kuvat joita siedin katsella oli, ylhäältä alaspäin otetut selfiet, jossa kaksoisleukaa tai kroppaani ei näy. Kun erosin ja muutin uuteen asuntooni, ainut peilini oli vessan peili. En kerta kaikkiaan pystynyt katsomaan itseäni peilistä ja ajattelin olevani onnellisempi kun minun ei tarvinnut katsella kehoani.

Keskityin henkiseen kasvuun. Ei minun tarvinnut näyttää hyvältä, koska kasvatin henkistä pääomaani valonnopeudella. Kävin mentoroitavana, terapiassa, luin henkistä kirjallisuutta ja opiskelin itseni valmentajiksi. Ulkonäkö ja kehollisuus eivät kuuluneet tuohon kasvuvaiheeseen – henkisissä piireissä jooga oli tietysti tosi ok, mutta urheilu ja kehoon keskittyminen sinänsä oli mielestäni kovin pinnallista ja hymähtelin kavereille joilla oli personal trainerit. Joogaharrastuksen aktivoinnin, terveellisemmän ruokavalion ja uuden rakkauden myötä sain kuitenkin pikku hiljaa kosketusta kehollisuuteeni ja aloin voimaan myös fyysisesti paremmin. Kiloja tippui, mutta peruskestävyys oli edelleen huono.

Löimme Ullan kanssa kättä päälle tavoitteista: kivikorut saisivat rinnalleen sykemittarin!
Löimme Ullan kanssa kättä päälle tavoitteista: kivikorut saisivat rinnalleen sykemittarin!

Kunnes syntymäpäiväjuhlillani menin paljastamaan maratoonariystävilleni, että myös minä aion yrittää puolimaratonia. Ystäväni Ulla, joka opiskelee personal traineriksi, ilmoittautui välittömästi PT:kseni. Sovimme saman tien treffit: aloittaisimme harrastuksen hankkimalla kunnon juoksuvehkeet! (Muuten: se joka väittää ettei varusteilla ole väliä puhuu shaibaa: hyvät juoksukengät ovat jalkojen kunnon ja jaksamisen kannalta ihan ehdottomat ja toisaalta nätit urheiluvaatteet motivoivat esteetikkoa pukemaan ne päälle monta kertaa viikossa). Muutama sataa euroa köyhempänä marssin Ullan kanssa teelle, jossa löimme kättä päälle tavoitteista: 5–7 kiloa veks ja keväällä puolimaratoni. Pääasiallinen tavoitteeni kuitenkin oli päästä takaisin omaan kehooni ja muuttaa elämäntapaani niin, että urheilu olisi luonnollinen ja nautinnollinen osa sitä.

PT ja valmennettava valmiina testiin!
PT ja valmennettava valmiina testiin! (Huomaa yhteensopivat ja mageet treenivaatteet: ne lisäävät motivaatiota! 🙂

Seuraavalla tapaamisella Ulla laittoi minut tiukille: hän testasi jollain ihme härvelillä kehoni rasvoja ja muita pitoisuuksia, pisti juoksemaan cooperin ja teetti monipuoliset lihaskuntotestit. Tulokset yllättivät: en ollutkaan ikäisiini naisiin verrattuna yhtään hullummassa kunnossa. Toisaalta testitulokset voivat myös kertoa myös siitä, että ikäiseni naiset keskimäärin eivät ole kovin hyvässä kunnossa.

Testitulokset yllättivät – olin ihan keskivertokunnossa ikäryhmääni verrattuna.
Testitulokset yllättivät – olin ihan keskivertokunnossa ikäryhmääni verrattuna.

Lisäksi pidin Ullalle ruokapäiväkirjaa, joka kertoi omaa karua totuuttaan ruokavaliostani: koska eettisistä syistä välttelin eläinkunnan tuotteita, sain vain murto-osan siitä proteiinimäärästä, joka minun ikäiseni naisen tulisi päivittäin nauttia edes pitääkseni lihaksiani yllä. Paheeni – karjalanpiirakat, juustot ja tuoreet leivät – saivat myös hudaa valmentajaltani.

Testien, ruokapäiväkirjan ja haastattelun perusteella Ulla teki minulle dieetin ja ohjelman, jota olen nyt noudattanut vajaan kuukauden ajan. Juokseminen sujuu jo hyvin (uudet, hyvät juoksukengät eivät tee rakkoja ja polvetkin ovat pysyneet kunnossa!), salillä käynnit aiheuttavat vielä edelleen hieman tuskaa – niin sinne lähteminen kuin parin seuraavan päivän lihaskivutkin. Onnekseni ystäväni Mari on aloittanut prosessin yhtä aikaa ja voimme välillä juosta ja käydä salilla yhdessä irvistelemässä. Juustoa ja tuoretta leipää livahtaa aika ajoin edelleen lautaselle, mutta proteiinijuomat, liha (enimmäkseen luomuna), kala ja kananmunat ovat tulleet säännölliseksi osaksi ruokavaliota. Mahtavinta on ollut huomata jo nyt muutoksia kehossani: paino ei juurikaan ole pudonnut (läski muuttuu lihakseksi, sanotaan), mutta kehoni tuntuu selkeästi kiinteämmältä ja voimakkaammalta.

Olen siis palaamassa omaan kehooni ja se tuntuu törkeän hyvältä. Niin hyvältä, että uskalsin viime viikonloppuna ostaa kokovartalopeilin.

Kännykkäsovellukset jeesivät tavoitteiden saavuttamisessa ja mittaroinnissa.
Kännykkäsovellukset jeesivät tavoitteiden saavuttamisessa ja mittaroinnissa.

On tunnustettava, että ilman valmentajan tai personal trainerin eli Ullan apua en olisi aloittanut projektia tällaisella tarmolla ja olisin todennäköisesti alkuinnostuksen jälkeen jo palannut entiseen matoiluun. Entisenä urheilijana tarvitsin jonkun, joka auttaa alkuun, tekee ohjelman, tukee ja potkii persuuksille. Ullan mukaan on tyypillistä, että entiset aktiiviurheilijat lopettavat liikunnan kuin seinään ja uudelleen aloittaminen yksin on vaikeaa.

Uusi atleettinen elämäntapani on vasta alussa ja tavoitteet korkealla, mutta hyvien ja hauskojen työkalujen, vertaistuen ja valmentajan avulla aion onnistua! Tässä minun reseptini omaan kehoon palaamisessa:

  1. Mieti mistä itse nautit/olet joskus nauttinut ja aloita liikunta sen pohjalta
  2. Hanki personal trainer
  3. Haasta joku kaveri mukaan
  4. Sitoudu tavoitteeseesi ja jaa se mahdollisimman monelle: vertaistuki ja julkinen paine vähentävät sluibailun halua
  5. Lataa kännykkään sovelluksia, jotka tukevat tavoitteitasi ja joita on hauska käyttää. Esim. Runkeeper juoksemisen seurantaan + vertaistukeen
    Weightbot painonseurantaan
    SimpleWeight * Phototätä käytin ruokapäiväkirjanani

Hyväksy myös että kaikkea ei voi tehdä ja kehittää yhtä aikaa: itselleni on ollut pitkä tie saada sielu, mieli ja keho tasapainoon. Uskon, että näiden kolmen kehittäminen rinnakkain tukevat toisiaan, mutta tiedän myös kokemuksesta sen, että kapasiteetti ei aina riitä kaikkeen. Älä vertaa itseäsi muihin tai luo tavoitteita jonkun toisen mielipiteiden perusteella vaan luota siihen, kuka oikeasti tunnet sisälläsi olevan ja pyri saavuttamaan tuo olomuoto niin kehollisesti, mielellisesti kuin sielullisestikin.

Rakkaudella,

Reetta

Onnistuneen juoksulenkin jälkeen on hymy herkissä :)
Onnistuneen juoksulenkin jälkeen on hymy herkissä 🙂